Pasi Salonen
Pasi on koulutettu hieroja, Yhteiskuntatieteiden maisteri ja maailman menon monialainen tarkkailija.

 

Jouko Turkan elämäntyö on minulle henkilökohtaisesti todiste taiteen voimasta ja ihmisenä olemisen hedelmällisistä ristiriidoista. Silloin kun Turkka teki televisioon, olin nuori, epäkonventionaalisista ratkaisuista kiksejä saava, maailmaa pelkäävä kloppi. Seitsemän veljestä ja Kiimaiset poliisit tuli katsottua vaikka väkisin, kun ne oli vaan jotain aivan muuta. Vapina ja räkä, dialogi, josta sai ajoittain yhtä paljon selvää kuin örinämetallista. Poliiseista en muista muuta kuin Merja Larivaaran tuskaiset kasvot ja juoksupiikkarilla survotun katarttisen koston. Minulla tuntui olevan tuolloin loputtomasti hyvää tahtoa kaikkea taiteellisesti haastavaa kohtaan. Paljon myöhemmin luettuani teoksen Häpeä (1994), opin, että noissa televisiosarjoissa niskaa ja hermoja jumittivat osittain samat tekijät, joihin Turkka itsekään ei ollut tyytyväinen. Ei siis ollut vain niin, että ohjaaja ei halunnut päästää katsojaa helpolla; oli myös teknis-taloudellisia reunaehtoja, jotka heikensivät vision kirkkautta.

TV-produktioihin verrattuna sujuvuudessaan ja mukaansatempaavuudessaan toisesta maailmasta oli Jouko ja Juha Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa vuonna 1996. Se on ainut näkemäni Turkan teatteriohjaus. Samalla se oli ensimmäinen teatterielämys, joka aiheutti “No niin, vihdoin!” -elämyksen: tuolta se näyttää kun näyttelijät eivät näyttele näyttelemistä.

Turkan kohdalla ei voi ohittaa pohdintaa narsismista, psykopatiasta ja sadismista. Hän itse olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani, kunhan vain olisi saanut tehdä määrittelyn itse. (Kaltaiseni määrittelijän hän olisi pistänyt nippuun ennen kuin olisin ehtinyt tarralenkkareita solmia.) Narsismi-leiman puolesta puhuu muun muassa se, miten erilailla hänen valtakenttäänsä astuneet ihmiset hänet kokivat. Oli niitä, joita kehuttiin ja niitä, joita nöyryytettiin. Turkan Neloselle tekemässä haastatteluohjelmassa muistan parhaiten Paavo Lipposen jakson, jossa Turkka kehui vierastaan sellaisella intensiteetillä, että minulle tuli katsojana levoton olo. Onko Turkka tosissaan, haluaako hän oikeasti vain tuoda uutta kulmaa tuohon päivän politiikassa parjattuun valtiomieheen? Vai olenko sittenkin todistamassa jotain sadistista metatason nöyryytysperformanssia?

Viime vuonna palasin pitkästä aikaa Turkkaan uskaltauduttuani tarkaselemaan lähemmin omaa suhdettani häpeään. Jälleen kerran tuli todistetuksi, että kun löytää jotain henkilökohtaisesti mehukasta, sitä tuntuu yhtäkkiä olevan kaikkialla, kaikki siitä puhuvat ja se selittää vähintään puolet sekä henkilökohtaisista että yhteiskunnan ongelmista. Häpeä on kuin suo: se on syvää, tummaa, siinä on vaikea tarpoa ja Suomessa sitä piisaa.

Häpeä ei ole tuskaa, pelkoa, kuolemaa. Se ei ole tunnetta, joka ilmenee tai saa aikaan jotain. Se on sammumista, tukehtumista, ei-elämää. Sitä ei voi mitata, vaihtaa, jakaa toisille. Se on täysin yksityistä, se mikä hävettää ja jäykistää, halvaannuttaa yhden, sitä toinen ei edes tajua hävetä. Häpeä on toiset ihmiset nahan alla. Se on seuraa.

(Jouko Turkka, Häpeä.)